Kuka pelkää feminismiä?

Share |

Lauantai 4.10.2014 - Sanna Marin


feminismi.jpgFeminismistä keskustelu on Suomessa vaikeaa. Monella tavalla vaikeampaa kuin muissa Pohjoismaissa. Feminismistä ja tähän liittyvistä yhteiskunnallisista ilmiöistä käytävä debatti tyrehtyy usein alkumetreillä joko siihen, että keskustelun osapuolet leimataan ”miesvihaajiksi” tai toisaalta argumenttiin ”miksi ei keskustella miesten tasa-arvo ongelmista”. Ikään kuin miesten ja naisten tasa-arvokysymykset sulkisivat automaattisesti toisensa pois. Mielikuvat vihaisista feministeistä istuvat tiukasti konservatiivisessa Suomessa.

Feminismi on kuitenkin saanut viime aikoina yllättävän paljon jalansijaa julkisessa keskustelussa myös täällä, ja hyvä näin. Ruotsin Fi -puolueen (Feministiskt initiativ) esiinmarssi kevään eurovaaleissa, näyttelijätär Emma Watsonin HeForShe-kampanjaan liittyvä puhe YK:ssa sekä nuorten (nais)poliitikkojen valinta Suomen hallitukseen ovat kaikki osaltaan herättäneet kiivasta keskustelua siitä, mitä feminismi oikein on ja onko sillä enää jalansijaa nykypäivän yhteiskunnassa.

Minä olen feministi. Feminismi on omaa ajattelumaailmaani yksi vahvimmin läpileikkaavista aatteista ja keskeinen syy sille, miksi olen politiikkaan aikoinani lähtenyt.

Minulle feminismi tarkoittaa pyrkimystä tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Sitä, ettei sukupuoli määritä meitä ahtaasti johonkin ennalta asetettuun lokeroon: määritä sitä, mitä olemme, mitä voimme tehdä tai mitä saamme haluta. Feminismi ei tarkoita sukupuolten kieltämistä vaan sitä, ettei sukupuolemme saa olla ainoa tai keskeisin meitä määrittävä tekijä. Yhtälailla feminismin tehtävä on tunnistaa ja purkaa niitä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka estävät meitä toimimasta, koska olemme tiettyä sukupuolta. Feminismi on aate sekä naisille että miehille, koska patriarkaaliset yhteiskunnalliset rakenteet sortavat molempia sukupuolia.

Se, että Suomi on monessa suhteessa tasa-arvoinen maa, ei saa estää meitä tunnistamasta ja käsittelemästä niitä epätasa-arvoistavia rakenteita, joita yhteiskunnassamme yhä on.

Esimerkkejä on useita. Suomen naiset saivat ensimmäisten joukossa yhtäläisen äänioikeuden, mutta yhä edelleen nainen poliitikkona kohtaa erilaisia sukupuoleensa liittyviä ennakko-odotuksia ja asenteita kuin vastaavissa tehtävissä toimiva mieskollegansa. Naiset ovat jo aikoja sitten marssineet miesten rinnalle työelämään, mutta sukupuolten väliset palkkaerot ovat yhä suuria. Naiset kantavat yhä huomattavasti suuremman vastuun lasten kasvatuksesta ja vastaavasti miehet ovat edelleen huomattavasti heikommassa asemassa esimerkiksi huoltajuuskysymyksissä. Isänmaan puolustus on miehille pakollista, naisille vapaaehtoista. Rikkaat miehet elävät 13 vuotta pidempää kuin köyhät miehet. Seksuaalivähemmistöjen parisuhteet rekisteröidään, kun heteroparit menevät puolestaan naimisiin. Transsukupuolisten ihmisoikeuksia loukataan yhä räikeästi vaatimalla heiltä pakkosterilointia ja naimattomuutta sukupuolen vahvistamisen yhteydessä. Yhteiskunta ei edelleenkään tunnista tai tunnusta kuin mies- tai naissukupuolen, vaikka sukupuolten ja sukupuoli-identiteettien kirjo on todellisuudessa tätä moninaisempi. Meitä arvioidaan jatkuvasti arjessamme sukupuolemme kautta tilanteissa, joissa sukupuolella ei sinänsä pitäisi olla merkitystä.

Feminismistä, tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta on puhuttava. Suomalainen yhteiskunta suorastaan huutaa ajankohtaista tasa-arvokeskustelua niin sukupuolten, sukupolvien kuin eri ihmisryhmienkin välisestä tasa-arvosta. Ehkäpä seuraavista vaaleista tuleekin talous-, turvallisuus- ja sote-vaalien rinnalla myös tasa-arvovaalit?

 

Tasa-arvoon liittyviä muita kirjoituksiani

Avainsanat: Feminismi, Tasa-arvo, Yhdenvertaisuus, Politiikka