Sosiaalipornoviikot ovat taas täällä

Share |

Keskiviikko 11.2.2015 - Sanna Marin


Eduskuntavaalit lähestyvät kovaa vauhtia ja sen myötä lisääntyvät myös erilaiset paneelit ja keskustelutilaisuudet. Voisi olettaa, että näiden tilaisuuksien tarkoituksena olisi haastaa puolueita ja ehdokkaita kertomaan omat vaihtoehtonsa tärkeiden ja jokaisen meistä elämää koskettavien kysymysten ratkaisemiseksi. Siis, että paneeleissa puhuttaisiin politiikkaa ja arvioitaisiin ehdokkaiden kykyä ajaa tärkeinä pitämiään asioita politiikan areenoilla. Näin ei kuitenkaan aina ole. Toisinaan politiikka on kirosana poliittisissa vaalipaneeleissa.

Todettakoon aluksi, että olen osallistunut myös hyvin järjestettyihin paneeleihin, joissa on pysytty asiassa ja tuotu rakentavia näkökulmia esiin eri puolelta puoluekenttää. Mielestäni onnistunut paneeli on myös sellainen, jossa puolueiden erot tulevat aidosti esiin. Yhdenmielisyys tai sopuisuus ei siis ole paneelien tarkoitus.

Valitettavan usein paneeleista muodostuu kuitenkin ”sosiaalipornon” näyttämöitä, joissa ehdokkaat tyytyvät kertomaan yksittäisiä tarinoita tapaamistaan ihmisistä ja heidän elämänkohtaloistaan. Ja tätä heiltä myös vaaditaan – inhimillistä näkökulmaa ja ymmärrystä yksittäisten ihmisten kärsimystarinoille. Kuitenkin, jos maailmaa muutettaisiin vain välittämällä, olisi moni asia jo korjattu. Sillä moni poliitikko ihan oikeasti välittää ja haluaa ymmärtää. Välittämisen muuttaminen käytännön päätöksiksi ja teoiksi – rahaksi, rakenteiksi, laeiksi ja valinnoiksi, on politiikan ydin. Sen takia pitäisikin keskittyä puhumaan näistä.

Jotta keskustelusta saataisiin mitään järkevää ja rehellistä irti, tulisi ensimmäisenä kartoittaa konteksti, jonka sisällä yksittäisistä asioista puhutaan. Tässä maailmanajassa ja taloustilanteessa tämä konteksti on mitä ilmeisemmin se, millaista talouspolitiikan vaihtoehtoa ehdokas ja hänen puolueensa kannattavat – elvyttävää talouspolitiikkaa, vaikka sitten lainarahalla vai tiukkaa talouskuria eli menot on sopeutettava tuloihin -politiikkaa.

Esimerkiksi jos panelisti kertoo tärkeimmäksi tavoitteekseen valtion velan vähentämisen niin ja niin paljon vuoteen X mennessä ja katsoo, että nyt tarvitaan tiukkaa taloudenpitoa kuten leikkauksia ja julkisen sektorin pienentämistä, ei ole kauhean uskottavaa, että paneelin aikana hän tulee luvanneeksi vaikkapa kouluille, omaishoitajille ja eläkeläisille lisää rahaa ja ymmärrystä. Jos jotain haluaa antaa on osoitettava, mistä raha tulee: lisävelanotosta, talouskasvusta vai muualta vastaavasti leikkaamalla. Ja ei, leikkauskohteeksi ei käy jokin ”turha” kuten ”turhat virkamiehet”, ”turha byrokratia” tai ”turha sääntely”. Jos jossain olisi jokin turhien lakien ja virkamiesten virasto, on aivan varmaa, että täältä olisi leikattu jo aikoja sitten.

Kun puhutaan miljardisäästöistä, puhutaan käytännössä joko tärkeiden palvelujen ja sosiaalietuuksien leikkauksista tai investointien jäädyttämisestä. Vastaavasti kun puhutaan miljardiluokan tulonlisäyksistä puhutaan veronkorotuksista, lisävelanotosta tai valtion omaisuuden merkittävästä myynnistä. Talouskasvu hoitaa -retoriikka toimii vain, jos kykenee osoittamaan, miten talous saadaan kasvamaan eli mitä tehdään tässä ja nyt.

Kun konteksti on selvitetty ja jos poliitikoilla, yleisöllä ja paneelien järjestäjillä on tahtoa rehellisyyteen, voidaan keskustelusta saada jotain rakentavaa irti. Muuten me poliitikot tyydymme ja meidät pakotetaan tyytymään ennemmin välittämään yksittäisistä ihmisistä kuin ratkaisemaan kansakunnan ongelmia.

dsc_0527_046.jpg

Kuva: Jukka-Pekka Flander

Avainsanat: Eduskuntavaalit, Vaalipaneelit, Keskustelu, Politiikka